Kanelin ja mummon 

hellä suhde

Kaneli on perheemme löytökissa, joka tuli sairaana 3 kk ikäisenä marraskuussa 2005 Itä-Suomessa mökkimme pihaan. Pieni kissaressu oli märkä, kurja ja huonossa kunnossa. Meitä ihastutti sen sinnikkyys ja luontainen kohteliaisuus, kun se pyrki sisälle mökkiin. Toimme sen tullessamme Espooseen ja hoidimme kuntoon. Emme ikinä olleet ajatelleet ottaa kissaa, mutta niin vain Kaneli valloitti paikkansa ja hurmasi meidät kaikki. Jopa harvoin käyvät sukulaiset tulivat sitä katsomaan ja ihastelemaan kotiimme.

Koska me (Kanelin perhe) olemme kaksi töissä käyvää aikuista eikä lapsia ole, se olisi pienenä joutunut olemaan yksin kotona pitkät päivät. Pienelle turvattomalle kissalle se olisi voinut olla kova kokemus. Niinpä vanha eläkkeellä oleva äitini ehdotti, että ensi alkuun kissa tulisi hänen luokseen. Siinä heillä olisi seuraa toisilleen päivittäin, kahdella yksinäisellä. Lupasimme auttaa kissan hoidossa ja ruokinnan suhteen.

Kun pikku Kaneli tuli vanhan äitini (75v) kotiin, muori virkistyi silmissä. Hän kiinnostui kissasta ja sen tekemisistä. He ottivat päivittäin noksia yhdessä ja seurustelivat yhdessä. Liikuntavammaisena äitini valitti, että hänen päivänsä ovat olleet niin yksinäisiä. Sosiaalinen ja ystävällinen kissanpentu toi päiviin eloa ja menoa, väliin liikasikin saakka, vilkas kun pentu oli. Vaikutti, että molemmat viihtyivät hyvin yhdessä.

Äitini kiintyi kissaan todella syvästi. Kaneli ehti olla siellä lähes vuoden ikäiseksi, kun äitini teveydentilassa tapahtui muutos huonompaan. Kaneli muutti luoksemme. Se sopeutui hyvin päiviinsä yksin, kunnes tulimme töistä kotiin. Olemme onnellisia, että meillä on Kaneli. Käymme yhäkin kaikki yhdessä mummon luona vierailemassa.

Vieläkin mietin kiitollisuudella, miten myönteinen virkistävä ja terapeuttinen vaikutus Kanelilla oli äitini elämään sen ajan, jonka se vietti siellä. Meillekin pehmeä ja suloinen kisu on niin ihana kokemus halata ja helliä raskaan työpäivän päälle.

Kissaterapia on todella toimivaa!