Ethän ota kesäkissaa lapsille leluksi!

Kaneli löytökissamme tuli meille syksyllä 2005

 

Kaneli tuli noin kolmen kuukauden ikäisenä lokakuussa 2005 sairaana ja märkänä mökkimme pihalle Itä-Suomessa. Olimme siellä laittamassa mökkiä talvikuntoon odottamaan uutta kevättä. Pikku kisu oli  todella huonossa kunnossa ja kurja, mutta ihailtavan sinnikäs ja ihmeellisen kohtelias. Se ei sähissyt, ei raapinut eikä osoittanut vastustamisen merkkejä, kun kosketimme sitä varovaisesti. Kisu pyrki heti sisälle ja suorastaan livahti sisään, kun ovi oli raollaan.

Tunnin luottamuksen herättelyn jälkeen kisu nukahti uupueneena patterin viereen mattokasalle. Sen hengitys vinkui ja rahisi, sen pikku olemuksesta näki kuinka uupunut se oli. Pieni ressu kehräsi ja mielemme heltyi sen vienoon kehräykseen. Se ei jaksanut edes syödä heti. Se joi vain hieman vettä ja nukahti syvään luottavaiseen uneen. Ristimme kisun Kaneliksi sen punaruskean turkin vuoksi.

En ikinä ole ajatellut ottaa kissaa kotiin, mutta tämä tapaus herätti heti hellyyteni. Toimme kissan mukanamme Espooseen, käytimme lääkärillä ja hoidimme kuntoon.  Siitä alkaen se on ollut perheemme tärkeä ja kiinteä jäsen. 

Meitä on vain kaksi aikuista taloudessa, kumpikin töissä päivisin. Mutta vanha äitini suostui ottamaan kisun hoitoonsa päivisin, joten pikku-Kaneli sai turvallisen alun elämälleen. Se vietti ensimmäiset turvalliset lapsuuskuukaudet äitini luona vuoden ikään asti. Uskon että turvattomalle hylätylle kissanpennulle oli hyväksi, että se sai seuraa päivälläkin varhaiskuukaudet. Me kävimme siellä mieheni kanssa monta kertaa viikossa, leikimme ja hellimme kisua. Äitinikin kiintyi kissaan, puhumattakaan muista perheen jäsenistä. Minusta tuntui ihanalta, että meillä oli niin ihana ja suloinen kissan perheessä. Kaneli muutti siten meidän omaan kotiimme reilun vuoden iässä, kun vanhan äitinikin kunto kävi huonommaksi. Muutto oli hellyttävä ja tunteita koskettava.

Kuvassa: Kaneliviettää ensimmäistä vuorokauttaan uudessa kodissa; sairas pikku kisu toipui onneksi hyvin.